...ja syö. Ja syö. Edellisestä ruuasta on puoli tuntia aikaa, jolloin poju on saattanut vetää pari isoa lautasellista ruokaa, ja taas tepsutellaan keittiöön katsomaan josko jossain olisi jotain syötävää. Jos penkin alta ei löydy mitään viime ruokailun jämiä joita mussuttaa, roikutaan syöttötuolissa ja huudetaan "NAMNAMNAM"! Ja jos ei ruokaa tule, huudetaan aika paljon kovempaa. No, sitte syödään vaikkapa kokonainen banaani. Hyvä, nälkä lähti. Tunnin päästä mennään keittiöön ja samat kuviot toistuu.

Ennen jos Micolle antoi lusikan omaan käteen, oli kaikki ruuat lattialla. Ja vaikka ei olisi lusikkaa antanutkaan, piti ruuat heittää lattialle. Nyt lusikka pysyy kädessä kuin vanhalla tekijällä ja kaikki ruoka menee suoraan suuhun, viimeistä murua myöten. Äidin tai isin on enää ihan turha yrittää toisella lusikalla työntää ruokaa pojan suuhun, kun tämä itse lappaa sitä sinne niin kovaa vauhtia ettei meinaa perässä pysyä.

Tänäkin aamuna Mico söi kaksi kertaa niin paljon puuroa kun äiti. Ihan hirvittää. Taitaa olla joku kasvukausi menossa, vai onkohan tässä jo jotain mätää? Muut äidit murehtivat kun lapsi ei syö, mutta täällä alkaa äiti jo huolestua että onkohan sillä kakki ok? :)

On mullakin murheet.